majatalo.org hahmologo

     
EtusivuKeskustelutRoolipelitLiveroolipelitStrategiapelitMuu materiaaliLinkitWeb kortitFaq

Viimeinen

Sylissä yön ja auringon alla
uupunut matkaaja vaeltaa.
Vaikka polttaisi päivä tai purisi halla
ei milloinkaan hän rauhaa saa.

Ohitseen kiiruhtaa päivien vuo
mi kasvaa virraksi vuosien,
vaan hänelle eivät ne rauhaa suo
sillä onhan hän Viimeinen.

On kauan hän kulkenut etsien
vaikka turhaa kai tietää olevan sen:
Sitä tietä ei löydy, ei polkua lie
joka Satamista viimeiseen vie.

Liian kauan on siitä kun lähtivät laivat
suurten ja harmaiden merien taa.
Vaikka pursiin jo astua veljensä saivat
ei tahtonut hän vielä matkustaa.

Hän jäi näihin metsiin ja järvien rantaan
ja varsille virtojen vuolaiden,
ja vuodet jo hukkuivat aikojen santaan
kunnes ymmärsi hän ett' on Viimeinen.

Sitä Satamaa kohti hän kiireellä lähti
jonka viireissä loisti se valkea tähti,
mutt' meren kuohuvan rannoille saavuttuaan
löysi hän hiekkaa valkeaa vaan.

Epätoivoissaan polvistui itkien hiekkaan,
hän, lapsi viimeinen kansansa jalon,
ääneti rukoillen syömmeensä miekkaa
mi sammuttaa voisi tuon kaipuun palon.

Hän nukahti rannalle meren sen
ikuinen kaipaus sydämessään,
vaan saapuikin pursi niin valkoinen
mi vei hänet mennessään.

Hänet ylitse maailman reunan se vei;
sitä rantaa enää koskaan nähnyt hän ei.
Mutt' laiva se vei hänet tähtien taa
missä yhä on kauniin kansansa maa.

Nyt iäksi poiss' ovat hopeahapset,
kirkassilmäiset, viisaat Tähtien Lapset
eikä mikään mahti tähän maailmaan
enää kuunaan saa heitä palaamaan...



Darnaquen